Vietän aikaani lainaruunan luona keskimäärin muutaman kerran viikossa, mutta homma toimii ihanan omistajan kanssa niin hienosti, että jos minulla on esteitä - käyn vähemmän ja jos hänellä on esteitä - käyn enemmän. Ja sama toisin päin. Melko sujuvaa siis.
Tällä viikolla kävin vallan neljänä peräkkäisenä päivänä tehden mitä erilaisempia asioita ruunasen kanssa. Ratsastin itse, ratsastutin lapsia, seurasin kun osaava ratsastaja ratsastaa ja kävin maastossa.
Keho huutaa jotain vääntämään sen oikeaan asentoon - se on seurausta useamman kuukauden itsenäisestä ratsastamisesta. Nyt kesän aikana ruuna on käynyt tunneilla aina kun mahdollista joko minun tai omistajan kanssa. Sitä janoan lisää. Lisäksi ollaan saatu osaavaa apua liikutukseen silloin tällöin, jotta ruuna pääsee liikkumaan oikein ja kehittymään. Ja minä näkemään miltä näyttää kun liikutaan oikein. Aika avartavaa. Lähes käsityskyvyn ylittävää :)
Torstain maastolenkillä olin aika iloinen, tai ehkä enemmän ylpeä. En itsestäni, vaan hevosesta. Löysin ohjin käveltiin tien laitoja - me viimeisenä. Edellä menevä hevonen lähti pienessä alamäessä ravaamaan hänen edellään menevää hevosta kiinni. Ruuna kysyi eleillä tarvitseekö meidänkin ravata, mutta elehdin takaisin, että ei meidän tarvitse ja jatkettiin nyppylä alas yhdessä löysin ohjin. Jos taitoni ratsastajana ovatkin päässeet taantumaan, koen että yhteistyömme on kuitenkin siirtynyt jo seuraavalle tasolle. Joskus ruuna ajatteli, että kanssani maastossa on aika tärkeää pysyä kiinni jonossa.
Ruunapäivitykset ovat joskus harvinaisen sekavia siksi, että en tiedä kirjoittaisiko yksikössä "minun mielestäni" vai monikossa "me ajatellaan niin, että" ja jääkö lukijan arvattavaksi silti tarkoittaako me minua ja hevosta vai minua ja omistajaa vai jotain muuta tuntematonta yhdistelmää :) No, harvinaisen hyvin toimiva "me" ja "ne", lähipiiri ja tallin ihmiset, meidät ympäröivät. Mikäs tässä siis harrastellessa!
